Mä en jaksa! Mä en jaksa tätä pahaa oloa tai sitä että ikävöin. Mä en jaksa olla vieläkin rakastunut. Mä en jaksa sitä sydäntä viiltävää tunnetta kun toinen ilmoittaa ettei oikein tunne enää mitään mua kohtaan. Mä en jaksa aamuisin herätä kun tiedän että ajatukset pulpahtaa taas mun päähän. Mä en jaksa että tää on näin vaikeaa. Mä en jaksa enää itkeä.

Mä en oikeesti tiedä tuleeko tästä yhtään mitään kun roikun kiinni entisessäni ja vahingoitan samaan aikaan itseäni. Mutta kun en vain uskalla päästää irti. Mä rakastan sitä miestä niin paljon ja toivon että se pystyisi antaan mulle vielä mahdollisuuden ja rakastaa mua uudestaan. Miksi tän pitää olla näin vaikeaa?

Mä sanoin eilen mun kämppikselle et mulle on ihan sama vaikka kuolisin huomenna, ainakin saisin rauhan mun ajatuksilta eikä tartte potea pahaa oloa. Mutta kun ei sekään ole ratkaisu.

Onnelliseksi mut tekisi jos mies sanoisi vielä rakastavansa mua ja harkitsevansa yhteen palaamista. Mutta turha toivo, se on päätöksensä tehnyt ja oon sille varmaan yhtä arvokas kuin koiran paska.